15. tunti

Aamusella oli Paloniemessä aika sumuista, kuin Sormusten Herran Sumuvuorilla konsanaan, ettei oikein tahtonut eteensä nähdä. Hevosetkin käyskeltelivät omilla alueillaan ja siirtyivät sen mukaan, miten oli pakkasmaasta ruohonnipukat jo syöty. Paheella ja Bralla taisi olla jokin herrkupaikka, kun he kaivoivat kaviollaan lunta pois laitumella. Lintujen en kuullut laulavan Paloniemessä ollenkaan. Liekö olleet vielä nokosilla sen sumuisen sään vuoksi ja ehkä pienen pakkasenkin vuoksi metsikössä piilossa. Matkalla ratsutallille näin jonkun tutunkin ja vaihdoimme muutaman sanasen ja kerroin, että olin menossa ratsastusterapiaan. Bussi oli vähän myöhässä, niinkuin talviseen tapaan oikeastaan aina.

Terapeuttini muisti sen, mistä olimme viimeeksi puhuttu. Ensi kerralla saan Paheen kengän muistoksi. Minusta se on ihanaa. En aio antaa sitä kenellekään. Joskus tulevaisuudessa saatan laittaa sen ehkä uuden kodin seinälle, jos satun muuttamaan tässä lähiaikoina. Sitä kun ei vielä tiedä, jos kouluun jonnekin pääsen. Kauaa me emme ihmetelleet asiaa, vaan menimme hakemaan Pahetta laitumelta. Pahe ei ottanut kutsuani kuuleviin korviinsa, sillä maassa taisi olla jotain mielenkiintoista ja herkullista syötävää. Kuitenkin pienen Pomon takaa-ajon esiastetta näytettyään Pahe tuli hakemaan minulta makupalaa ja oli valmiina töihin. Minulla oli pieniä ruisleivän palasia, joita annoin Paheelle sitten herkkupalaksi.

Paheella on kauniit kaviot ja kokeilinkin niitä samalla harjatessani lunta Paheen yltä pois, kun Paheella ei ollut loimea yllä. Ne ovat sellaiset raidalliset ja niissä näkyy eri sävyisiä ruskeita. Katselin niitä tarkkaan ja sopotin Paheen korvaan kauniista kavioista. Siihen Pahe hörähti ja meni turvallaan minun olkapäätäni kohden. Pahe pitää minusta ja minä Paheesta. Pahe taisi antaa minulle pienen pusunkin ja hamuta takkiani hampaillaan. Terapeuttini kanssa keskustelimme tavoitteista, mitä olin joskus alkuaikoina ratsastusterapian tavoiteeksi asettanut. Omalla osallani olen kyllä oppinut normaalissa elämässä hallitsemaan tunteitani ja sanomaan, miltä minusta oikeasti tuntuu. Samalla niistä keskustelimme, kun minä silittein Pahetta ja harjasin häntä pehmeällä harjalla. Paheen hiuksia en tullut kuitenkaan harjanneeksi piikkisukalla. Yksinkertaisesti unohdin sen. Minulla oli eri terapiahuopa käytössä, mihin olen aiemmin tottunut. Tämä oli sellainen, joka oli alta lampaankarvainen ja olikin itseasiassa pehmeämpi, mihin olen aikaisemmin tottunut. Se oli sellainen vaaleanruskea, jossa ei ollut nahalla merkittyjä kohtia, mikä kohta kuuluu mihinkin.

Ulkoilmakin alkoi seljetä, kun menin ratsaille. Aurinko näkyi rahtusen verran pilvien lomista, osittain aika selkeästikin. Minusta oli mukavaa katsella joulukorttimaisemaa ratsailta käsin. Me emme menneet metsään, vaan kävelimme reipasta käyntiä Paloniemen rantasaunalle. En vieläkään uskalla mennä ravia. Mutta melkein kuitenkin menimme. Keskustelimme monista asioista terapeuttini kanssa samalla, kun katselin Lohjanjärven lumista pintaa auringon siintäessä siihen. Vielä en uskaltanut lähteä itsenäisesti ohjastamaan Pahetta. Pelkäsin, että hän lähtee vielä kiitolaukkaa, ellei terapeuttini pitänyt siinä juoksutusliinaa kiinni. Minä olen ehkä vielä arka monelle asialle, mutta joskus se saattaisi onnistuakin, jos menisin vaikkapa sitä ravia. En tiedä yhtään, mitä viimeisellä kerralla teemme. Terapeutilleni aion kyllä käydä ostamassa suklaarasian viimeisen terapiakerran kunniaksi.