7. tunti

Aurinko paistoi syksyisellä terällä ja ilma oli kuulas. Puutkin olivat väriloistossaan, kun olin tulossa Paloniemen ratsutallille. Hevoset käyskentelivät laitumella ja niillä oli loimet yllä, kun yö oli ollut kylmä pakkasyö. Nyt mäkäräisistä on taidettu jo päästä eroon. Enää ei taida tähän aikaan vuodesta ruoho juurikaan kasvaa, josta hevoset voisivat hyvällä omalla tunnolla nauttia. Ilma ja maa olivat sopivassa suhteessa kuivia. Ei tarvinnut pelätä, että kengät kastuisivat. Hiekkatiessä olli hevosen kengän jälkiä ja ne olivat omalla tavalla aika taiteellisiakin, joista olisi voinut ottaa valokuvan, samoin siitä pulskasta ja oikein, oikein keltaisesta talitintistä, joka kävi ratsutallin räystäällä juomassa vettä. Näin myös mustarastasnaaraankin, kun odottelin terapeuttiani saapuvan tallille.

Juttelin terapeuttini kanssa sellaisia tavallisia asioita, jotka liittyvät arkipäivään. Minulla ei ole ollut sellaisia tunteita, joita en olisi osannut nimetä. Joskin minua on hermostuttanut jonottaminen pankissa tai kaupassa. Kauaa me emme seisseet juttelemassa, vaan menimme suoraan asiaan: hakemaan Pahetta laitumelta. Nyt Paheella olikin käytössään vähän toisenlainen riimu, johon tavallisemmin olisin tottunut. Kirkkaan punainen ja jokseenkin kuninkaallinen väri. Sain antaa Paheelle porkkanoita, kun niitä oli tullut tallille jonkun verran hevosille makupaloiksi. Minusta se oli mukavaa.

Harjasin Pahetta pehmeällä harjalla nyt, kun Pahella on talviturkki yllään. Se kiilteli aurinkoa vasten, kuin timantit. Se on pehmeä ja silkkinen, kun Pahetta silittää. Pahe taisi pitää siitä, kun rapsuttelin ja silittelin häntä. Pahemmin hän ei steppaillutkaan ja oli hyvin rauhallinen. Minäkin olin. Pahe luottaa minuun ja minä Paheeseen. Minulla meinasi vähän kunto lopahtaa kesken, kun putsasin Paheen kavioita. En vielä taida hallita sitä hommaa kunnolla eikä minun kunnollani ole asiaa kylläkään Ypäjän hevosopistollekaan. Sanoin asiasta terapeutilleni. Nauroinkin sitä. Taidan tietää, että Pahe on Ravikuningas Patrikin jälkeläinen. Luin viime viikolla PDF-tiedostona olevasta Ratsastus-lehden linkistä.

Syksyn ruskaa oli upeaa katsella hevosen selästä. Paheen lihakset tuntuivat takapuoleni alla hyvin, koska terapiassa käytetään erityistä huopaa satulana. Siinä onkin kyllä tarkoituksena se, että tuntee hevosen liikkeet ja osaa rentouttaa oman kehonsa ja myötäilee hevosen liikkeitä. Minulla ei ollut kylmä käsissä ollenkaan, vaikka minulla oli käsissäni kynsikkään tapaiset kädenlämmittimet. Ne ovat sellaista erityistä turvevillaa ja hyvät käsissä.

Menimme samalle kentälle, jossa olimme edellisenkin kerran Paheen ja terapeuttini kanssa. Siellä pitää hakea tasapainoa vähän eri tavalla, kuin metsälenkillä, koska hiekka kentällä on pehmeää. Olen aika hyvin oppinut hallitsemaan kehoani, vaikkakin minulla on aika paljon hankaluuksia hahmottaa omaa kehoani. Teimme monenlaisia kehonhallintajuttuja. Minun piti yhdessä sellaisessa läpsäistä vastakkaisella kädellä vastakkaista polvea. Sitten yksi oli sellainen, että pidin käteni lentokoneasennossa ja käänsin kehoani ja käsiäni. Näitä tehtiin hevosen ollessa paikallaan. Minusta se oli jännittävää hiukan. Heitin huumoriakin joukkoon, että ihan minusta ei ole vikeltäjäksi. Olen kyllä mennyt omasta mielestäni ja terapeuttinikin mielestä paljon eteenpäin hevosen kanssa. Pidin kädet irti ohjista ja kahvasta ja hevonen liikkui. Siinä sai hyvin tuntumaa hevosen liikkeisiin. En juurikaan menettänyt tasapainoani, vaikka sen voisin menettää yhtäkkiä vaikkapa ajamalla polkupyörää. Opin sen ohjastuksessa, että sillälailla omaa kehoakin pitää osata "kääntää" juuri sinne suuntaan, jonne hevosen halutaan menevän, kun käytetään ohjia. Se on vähän saman kaltaista, kuin kääntyisi itse maastakäsin. En tiedä, menemmekö ensi kerralla jonnekin metsään tai jotain sen kaltaista. Onkohan siellä haasteellinen polku tulossa. Sen saan nähdä ensi kerralla. :) Minulla oli nytkin erityisen mukavaa ratsastusterapiassa.