Keskustelimme terapeuttini kanssa siitä, millä tavalla olen edennyt ratsastusterapiassa. Omasta puolestani ja myös terapeuttinikin sanoo, että olen edistynyt kehonhallinta-asioissa ja olen myös oppinut sanoittamaan tunteitani - ainakin rahtusen verran ainakin omasta mielestäni. Minun ei pidä peitellä asioita, joita tunnen, että saattavat tuntua pahalle. Kuitenkin pitää ottaa hyvätkin asiat esille ja näyttää nekin tunteet toisille. Puhuin terapeutilleni asioita, jotka liittyvät parisuhteeseen ja minkälaisia asioita toisen kuuluu kyllä hyväksyä toisessa ihmisessä, mutta myös minun pitää hyväksyä samalla tavalla toinen, kun toinen minut. En lähde asioita erittelemään, sillä sen verran intiimejä ne olivat.
Nopeasti keskustelun jälkeen lähdin terapeuttini kanssa hakemaan Pahetta laitumelta. Tällä kertaa Pahe ei ollut niin kauaksi kulkenut, kuin viime kerralla. Hän oli vähän puidenkin suojassa osin. Pahe tunsi minut, kun tulin sinne. Ei edes tarvinnut kutsua häntä sen enempää. Minulla oli taskussa leipäpalasia, joita Pahe silmin nähden rakastaa. Niinpä taskuanikin hamuttiin. Taisi olla sellaista lemmellistä eikä kuinkaan kiukkuista taskulta hamuamista, mutta eipä terapiahevoset taida koskaan olla kiukkusia. Pahe tuli turvallaan kohti riimua ja sain laitettua sen Paheelle ennen tallin piha-alueelle ja talliin viemistä varten. Piha-alueella otimme muutamia talutusharjoituksia ja se sujui mukavasti.
Tallilla oli hyvä tuoksu. Hevosen tuoksu siellä oli taikka oikeastaan se oli sellainen tavanomainen pienen tallin tuoksu. Minulle tuli levollinen olo tallilla. Pahekin tuoksui hyvälle. Paheen kanssa puuhastelin ja harjasin hänet pehmeällä harjalla. Taisi suurimmalta osaltaan olla paikallaan ja piti tekemistäni toimista. Aluksi silittelin ja rapsuttelin Pahetta ja siitä hän tuntui erityisesti nauttineen. Putsasin myös kaviot eikä se homma tuntunut millään lailla raskaalta tänään. Pahe luottaa minuun ja minä Paheeseen. Niinpä hän antoi minun taas ystävällisesti puhdistaa kaviot hiekasta ja turpeesta. Laitoin terapiasatulan ja suitset Paheelle yhdessä terapeuttini kanssa. Terapiaa varten oli tullut uusi kahva käyttöön. Se oli hieno sellainen musta ja nahkainen.
Menimme rantalenkille. Lohjanjärvi oikeastaan liplatteli syksyisellä tavalla ja vastarannalla olevat puut näkyivät sumun vuoksi vähän epäselvästi. Kuljimme oikeastaan sellaisen lehvikön lävitse myös. Sitten vastaan tuli siellä sellainen jyrkempi ylämäki, mutta en tarvinnut pitää terapiakahvasta kiinni muuta kuin silloin, kun tein jaloillani kehonhallinta-asioita terapeuttini johdolla. Itseasiassa sain pidettyä tasapainoni niin hyvin järjestyksessä, että tein kehonhallinta-asioita hevosen ollessa liikkeessä. Se oli silminnähtävän innoittavaa, kun pysyi tasapainossa. Pyörän selässä en uskaltaisi läjteä tekemään samanlaisia temppuja. :) Suurimman osan ratsastusajasta pidin oikeastaan ohjaksista kiinni. Minulla on kehonhallinnassa siis tapahtunut omalla tavalla suuriakin muutoksia. Keskustelimme asiasta yhdessä. Pahe hengitteli minun kanssa syvään. Hänkin rentoutui oikeastaan samalla tavalla, kuin minä. Se oli ihanaa. Jyrkässä ylämäessä Paheen selkälihakset tuntuivat kehoani vasten erilaiselle, miltä ne tuntuvat loivassa ylämäessä. Osasin nojata eteenpäin, kun hevonen kiipesi sitä jyrkkää ylämäkeä. Se oli jännää eikä minulla ollut yhtään ongelmia tasapainoni kanssa. Rantalenkki tuntui ihan erilaiselta mennä hevosen kanssa, kuin normaalisti kävellen sairaalassaoloaikana. Metsä oli kaunista katseltavaa ja maatakin katselin toisesta perspektiivistä, mitä yleensä kävellen tulee katsottua. Joku oksakin minua hipaisi ja sain nenänpäähäni pienen vesipisaran. Oikeastaan ilma tuoksuu tietyllä lailla siellä korkealla erilaiselle, kuin ihan maassa ollessa.
Ratsastuksen päätteeksi Pahe antoi minulle pusun nenänpäähän ja minä annoin Paheelle leivänpalasen. Minulle jäi ratsastusterapiasta hyvä olo, niinkuin aikaisempinakin kertoina. Minusta ratsastusterapia on ollut kaikkinensa mielenkiintoista ja kiehtovaakin, millä tavalla sitä tulee toimittua hevosen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti