3. tunti

Kerroin terapeutilleni asioista, jotka minut saavat ahdistumaan. Eilen sain seurakuntasalilla paniikkikohtauksen kesken ruokailun, kun siellä oli eräs ihminen, joka läsnäolollaan sai minulle muistikuvat isäni kuolemasta mieleen. Minulla myös oli silmissäni isäni ruumis, jonka seuraavana päivänä näin oikeasti terveyskeskuksen ruumishuoneella, kun olin yhdentoista vanha. Minulle myös tuli mieleen, että kyseinen henkilö kävi meillä kotona katsomassa, että asiat ovat kunnossa ja normaaleissa kotioloissahan me elimme kuitenkin isäni kuoleman jälkeen. Koulussa koulukiusaajat lueskelivat ääneen ja nauroivat aineelleni, joka käsitteli isäni kuolemaa. Joskus minun tekisi mieli mennä heidän oven taakseen ja valottaa hiukan tosiasioita. Puhuin myös pakkoajatuksista terapeutilleni. Eilen illalla ja aiemminkin tuossa olen niistä erityisesti kärsinyt. Ne liittyvät rahankäyttöön ja muuhun sellaiseen. Toiset pakkoajatukset liittyvät suorittamiseen, että on pakko hakea kouluun ja töihin, koska muuten on huono ihminen. Onneksi se kuitenkaan ei ole ääni, joka minulle päähän latelee niitä ajatuksia, vaan ne tulevat ykskaks mieleen ja niistä ei meinaa päästä irti sitten millään ja se ahdistaa todella paljon.

Tänään satoi vettä ja minäkin suurinpiirtein itkin, koska tuo sää on ollut sellainen, mitä on ollut. Kaikilla kolmella hevosella oli loimet päällä, kun aamulla menin Paloniemen ratsutallille. Hevoset ovat varmasti kärsineet mäkäräisistä ja hirvikärpäsistä näillä keleillä. Pahe tuli vastaani hyvin ja hamusi taskustani makupaloja. Pahe rakastaa kuivattua leipää. Minusta oli mukavaa, kun Pahe tunnisti minut, kun olin tulossa taas hevosterapiaan. Pahe antoi minut hyvin ottaa kiinni riimuun ja antoi pusun minulle. Kuitenkin puunlehdet olivat Paheen suurta herkkua ja minun piti vetää Pahetta pois sieltä lepikosta, kun mentiin tallille. Pahe lipoi kielellään sadetakkiani ja sen päälläolevia vesipisaroita. Minulla oli taskussa vielä niitä kuivia leivänkänttyröitä, niin Pahe tietenkin hamusi turvallaan taskullani ja sain tietenkin pienen hevosenpureman. Minun vain piti olla tiukkana, ettei minun taskuilleni mennä ilman lupaa.

Pahetta tietenkin kutitti ne mäkäräisen puremat, kun Pahe vaikutti levottomalle. Minäkin sitten tulin levottomaksi ja pelkäsin jollakin tasolla, että hevonen vielä pillastuu minuun tai että minun sadetakkini olisi kahissut liikaa, että se olisi pillastunut siitä tai muuta. Kuitenkaan Pahe ei pillastunut, vaan liikehti levottomasti, kun mäkäräisen puremat ja karvanlähtökin osaltaan kutitti Pahetta. Huomasin, kun laitettiin ratsastusvarusteita Paheelle, niin unohdin puhdistaa Paheen kaviot, mutta terapeuttini sanoi, ettei minun tarvitse murehtia sellaisesta asiasta. Yleensä olen ollut tarkkakin monen asian suhteen.

Valokuvausasiaa kyselin terapeutiltani, josko saisin muutaman kuvan sellaisia, joissa olen Paheen selässä tai että puuhastelen Paheen kanssa. Minun pitää muistaa ottaa kamerani siis matkaan joskus tässä lähikertoina hevosterapiaan. Sitten pääsee tämän blogin lukijatkin katsomaan, minkälaista se puuhastelu tai ratsastaminen terapiahevosella on.

Minulla on ollut viime kerran jälkeen Pahetta ikävä aina sen jälkeen, kun olen poistunut tallilta. Niin minulle tuli nytkin ikävä Pahetta, että kuntoutuspoliklinikalla ollessani itkinkin asiaa. Olen niin kiintynyt kyseiseen hevoseen, että viimeinen ratsastusterapiakerta saattaa olla minulle kova pala.

Hevonen vaistoaa ahdistuksen ja pelon omalla tavallaan, koska pelokkaasta ihmisestä haihtuu tiettyjen hormonien hajuja ja hevonen haistaa ne. Hevonen voi toisinaan kokea silloin olonsa uhatuksi, koska samanlainen haju tulee silloin ihmisestä tai toisesta eläimestä, jos se on vihainen.

Menimme samalle metsälenkille, mitä mentiin viime kerrallakin. Hormajärvi oli hiukan aaltoileva, koska ulkosalla tuuli sen verran. Pahe vikuroi, koska mäkäräisen puremat ja minun levottomuus aiheutti sen. Pelkäsin, että tipahdan Paheen selästä, kun Pahe lähti pakittamaan ja steppailemaan hiukan toiseen suuntaan. Terapeuttini joutui sitten komentamaan Pahetta kunnolla. Ihan kaikkiin kehonhallintajuttuihin en kyennyt liikkuvassa ratsussa. Minua jännitti nostaa käsiäni ylös, koska pelkäsin tippuvani sieltä selästä. Tunsin Paheen selkälihakset hyvin, kun Pahe alkoi kiipeämään ylämäkeä siellä metsäreitillä. Ne tuntuvat omalla tavallaan mielenkiintoiselle. Olin hädissäni, kun terapeutillani soi puhelin ja luulin, että hän vastaa siihen. Sanoinkin kiukkuisesti, ettei siihen puhelimeen saa vastata, koska aloin omalla tavallani pelkäämään, että hevonen tekee omia kommerverkkejään ja että lähtee vielä kiitolaukkaan. Kuitenkin kaikki alkoi menemään hyvin, kun opettelin ohjastamaan hevosta. Se on yksi asioista, joilla opetellaan hallitsemaan omaa kehoa ja hevosta. Minä sain itseluottamusta, kun osasin pysäyttää Paheen ja myöskin kääntämään oikeaan paikkaan. Hiukan sain opetella sitä, miten ohjaksia pidetään oikein käsissä. Niitä ei saa pitää nyrkissä. Pikkurillit pidetään omalla paikallaan, mutta niillä ei pidetä ohjaksista kiinni. Sitten peukaloiden pitää olla ylöspäin käännettynä. En osaa oikein kuvailla sitä, mutta kuitenkin loppujen lopuksi onnistuin ohjaksien käytössä aika hyvin. Minulla piti olla ohjastamisen opettelua ensi kerralla, mutta opettelin ohjasten käytön nyt.